Historia

Hevonen on  kuulunut suomalaisten historiaan kauan, vanhimmat todisteet hevosten käytössä ovat ajanlaskumme alkupuolelta. Suomalaiseen alkuperäiseen hevoseen risteytyi paljon muualta tulleita hevosia.

Suomesta myytiin hevosia paljon ulkomaille ja suomalaisesta hevosesta pidettiin. Jo 1300-luvulla Karjala sai lisänimen ”Tamma-Karjala” hyvien hevostensa takia.

 

1500 luvun puolivälin tietämillä perusti Kustaa Vaasa Suomeen ratsulipuston. Nuijasota sijoituu 1500-luvun loppuun. Kapinoivien talonpoikien päällikkö oli Ilmajokelainen Jaakko Ilkka, joka oli taitava ratsumies.

  

Hakkapeliitat olivat 1600-luvun suomalaisia ratsusotilaita. Heidän ratsunsa olivat ulkonäöltään pieniä (n. 120 cm)  ja vaatimattomia, mutta niiden sitkeys oli aivan omaa luokkaansa. 

1700-luvulla hevoskanta huononi ja väheni, syynä olivat sodat, taudit ja hevosten myynti erityisesti Venäjälle. Yhteislaiduntaminen oli tuolloin yleistä ja ongelmia aiheutti liian nuorten hevosten käyttö siitoksessa. 1700-luvulla suomalainen hevonen oli n. 130 cm korkea ja usein väritykseltään rautias, jolla oli vain pieniä merkkejä ja paljon jalkojen asentovirheitä.

 

 1800-luvulla alkoivat ravikilpailut. 1870- luvulla alkoivat valtionajot, eli ravikilpailut, joihin sai osallistua vain Suomessa syntyneet jalostukseen kelpaavat orit ja tammat. Valtionajoissa kilpailleet hevoset merkittiin tilastollisiin tauluihin. Ruununorijärjestelmä lähti käyntiin 1869. Ruununorijärjestelmässä oli erikoista se, että mitään määräyksiä ei ollut, millaisia orien piti olla. Niinpä ruununorit olivat kovinkin erilaisia.

 

 Suomalaisesta hevosesta suomenhevoseksi

 

 1907 perustettiin suomenhevosen kantakirja ja alkoi rodun puhdasjalostus. Vihdoin sovittiin, millaista hevosta suomenhevosesta jalostettiin. Alkuperäinen jalostustavoite oli työhevonen. Rautias oli hevosten pääväri, ”hipposväri”, ja suurin osa hevosista olikin erisävyisiä rautiaita. Keskikoko kantakirjaorien keskuudessa oli n. 152 cm.  Kantakirjaan hyväksyttävillä hevosilla tuli olla luotettava sukutaulu. 

Yleishevoskantakirjasta R-, J- ja P-kantakirjoihin

Armeija tarvitsi ratsuhevosia. Aluksi suunniteltiin erilaisia vaihtoehtoja, mm. lämminveristen tuontia ulkomailta ja jopa suomenhevosen risteyttämistä lämminverisiin. Lopuksi päätös kuitenkin oli, että upseerit saivat lämminveriset ratsuikseen, mutta sotilaat saivat suomenhevosen. Suomenhevosen käyttöä armeijan ratsuna puolsi paitsi varattomuus lämminveristen hankintaan, myös suomenhevosen hieno palveleminen aikaisemmin sodassa. Näin yleishevosten kantakirjaaminen alkoi 1924.

Yleishevoskantakirjan myötä suomenhevosen kantakirja jakautui kahteen osaan, raskaampaan työhevoseen ja kevyempään ratsuhevoseen. Erikoista oli se, että vaikka jalostustavoite näillä hevosilla oli aivan erilainen, piti niiden suorittaa samat kantakirjakokeet.

 Yleishevosten kantakirjasta tuli kuin varkain ravihevosten pelastus. Moni ravikuningas kantakirjattiin yleishevoseksi, siis ratsujalostukseen!, mm. Lohdutus yh 232 sekä pojanpoikansa Ero-Lohko yh 1160.

 

Yleishevosten kantakirja lopetettiin 1964, mutta samalla avattiin vihdoin ravihevosten juoksijakantakirja. 1970-luvulla poistettiin juoksijoiden kantakirjauksesta vetokoe. Tällöin myös aloitettiin sekä ratsu- että pienhevoskantakirjat ja näin ollen suomenhevosta alettiin jalostamaan peräti neljälle eri käyttösuunnalle. Suomenhevonen lukeutuukin edelleen maailman monipuolisimpiin hevosrotuihin neljällä eri jalostussuunnallaan. 

T = Työhevonen

J = Juoksijahevonen (ravuri)

R = Ratsuhevonen

P = Pienhevonen   

Mainittavaa on se, että suomenhevosista löytyy edelleen monipuolisia yksilöitä, jotka on kantakirjattu usealle eri jalostussuunnalle.